Kalastajat, majakka, luotsit, meri, laivat, niistä rakentuu Tankarin monisäikeinen ja pitkä historia. Saarelaisten omat tarinat lomittuvat ajan ja historian kulkuun kukin omalla tavallaan. Minun tarinani Tankarista alkaa 1950-luvun alkupuolella, jolloin olen ensimmäistä kertaa tullut Tankariin. Perheemme asui Teuvalla, Etelä-Pohjanmaalla. Isäni oli puhelinmestari ja äitini sairaalan ylihoitaja. Miten pohjalaisen virkamiesperheen poika päätyi kapaloituna ulkosaaristoon?

Kaikki alkoi mökkikaupasta

Kädessäni on tätä kirjoittaessani kauppakirja ja vuokrasopimus, jolla isoisäni, merikapteeni Artturi Hakri, osti 24.10.1953 Lars Svenfeldtiltä ja Sven Kålalta ”1949 bygd stuga på holmen Tankar”, eli vuonna 1949 rakennetun mökin Tankarin saarelta. kauppaan kuului myös ”vedliderbygnad samt lösegendom”, eli puuvaja ja irtaimistoa, joka käytännössä käsitti kaapin, pari pöytää ja tuolia ja sohvan. Mökki oli vuokramaalla ja vuokra-ajaksi sovittiin 49 vuotta. Vuokranantajina olivat Ragnar ja Alvar Kortell, sekä Helge Kurtén. Kauppakirjan todistajana oli luotsi E. Pirttiluoma.

Siitä alkoi Hakrin suvun ja myös minun oma aikani Tankarissa, joka edelleen jatkuu. Olen syntynyt marraskuussa 1952 ja lienen tullut saarelle ensimmäisen kerran kapaloihin käärittynä kesällä 1954.

Svenfeldt oli omakätisesti rakentanut mökin arvatenkin Sven Kålan kanssa saaren keskiosaan, pienen lammen rannalle. Lars Svenfeldt oli merivartija, jonka asemapaikkana Tankar oli. Svenfeldt sai kuitenkin siirron Kalajoelle, mökki kävi tarpeettomaksi ja ostajakin, isoisäni, löytyi. Kaupan kolmannesta osapuolesta, Sven Kålasta, ei ole tarkempaa tietoa.

Kun Lars ja Sven rakensivat mökkiä, sodan loppumisesta oli vasta muutama vuosi, ja se näkyy mökin rakenteissa. Kun teimme korjaustöitä 1980-luvun alkupuolella, paljastui sisäseinien pahvien alta karkea höyläämätön laudoitus. Nauloja oli monen moisia, aivan kuin käsin taottuja osa. Sisä- ja ulkolaudoituksen välissä oli (ollut) sahanjauhoja ajan tavan mukaan. Tarvikkeista oli selvästikin ollut pulaa. Saattoipa osa rakennuspuista olla jopa meren tuomia. Siitä oli rakennettu, mitä oli ollut saatavilla. Rakennuspaikka on majakanmäeltä alkavan kivikon reunalla, pienen lammen rannalla. Paikan valintaan on varmasti vaikuttanut sen suojaisuus. Lampi, jonka rantaan mökki rakennettiin, on tosin ajan saatossa käytännössä melkein kuivunut pois. Mökki on perustettu luonnonkiville ja sitä onkin jouduttu useasti suoristamaan, koska routiva kivinen maa ei pysy vakaana. 

Saman tapainen lienee monen Tankarin keskiosan mökin tarina. Nykypäivän ajattelun mukaisiksi kesämökeiksi niitä ei tosin rakennettu, vaan tarve oli käytännöllinen. Niin merivartijat, kuin luotsitkin päivystivät ulkosaaristossa sijaitsevilla luotsi- ja merivartioasemilla. Päivystysvuorot kestivät pitkiä aikoja, kulkuyhteydet olivat hankalia ja olikin käytännöllistä, että perheet asuivat päivystysvuoron ajan asemapaikkasaarella. Asiaan vaikutti varmasti myös se, että jopa vielä 1970-luvulla luotsaus oli elämäntapa, joka periytyi isältä pojalle. Useimmat mökit ovat luotsien itselleen rakentamia.

Raumalta Tankariin

Kuinka sitten Artturi, Raumalla syntynyt ja pääosan elämästään maailman meriä seilannut purjelaiva-aikakauden merikapteeni päätyi pienen lautarakenteisen mökin omistajaksi Pohjanlahden saarelle?

Artturi syntyi 1891 Raumalla. Vain 15-vuotiaana 1905 hän otti ensimmäisen pestinsä kuunari Olgaan, joka oli lastaamassa Luvialla. Koska Artturilla ei ollut kokemusta merimiehen työstä, mutta osasi keittää perunoita, hänet palkattiin Olgan kokiksi! Sen jälkeen Artturi purjehti aluksi kokkina, sitten ½ matruusina ja matruusina sekä myöhemmin merikoulut käytyään perämiehenä ja merikapteenina yli 20 vuotta maailman valtamerillä. Oli purjelaiva-aikakausi ja niistä aluksista, joilla Artturi purjehti, yksitoista oli purjelaivaa. Artturi oli myös moninkertainen Kap Hornin kiertäjä.

Artturi avioitui vuonna 1917 Lydia Kumlinin kanssa.  Vaimon lisäksi perheeseen kuului neljä tytärtä, joista nuorin, äitini Hilppa, syntyi 1924. Lyydian taakka perheen ja pienten lasten hoitamisessa oli suuri. Huoli miehestä kaukana maailman merillä oli mielessä koko ajan, Artturin oli aika jäädä maihin. Merenkulkuhallituksen palvelukseen Artturi siirtyi 1928, aluksi merenmittaukseen ja vuonna 1946 Oulun luotsipiiripäälliköksi. Tankarin luotsiasema ja luotsit kuuluivat Oulun luotsipiirin alaisuuteen, tarkastusmatkat johdattivat myös Artturin saarelle. Yhteys Tankariin oli syntynyt. 

Vinkin myytävänä olevaan mökkiin saattoi antaa Tankarissa luotsina työskennellyt Aatos Säilä, joka Oli Lydian sisarenpoika. Aatos työskenteli Tankarissa luotsina aina siihen asti kunnes jäi 1970-luvun alkupuolella. Aatoksella ja hänen vaimollaan Soinnulla oli oma mökki majakan eteläpuolella. Nykyään mökki tunnetaan Sointulana nimisenä. Sointu oli yksi tiiviimmin ja pisimpään saarella oleskelleista, voisi melkein sano asuneista, henkilöistä. Aatos kuoli muutaman vuoden päästä , mutta niin kauan kuin Sointu- vaimo pystyi, hän vietti tiiviisti kesät Tankarissa, tuli aikaisin keväällä, lähti myöhään syksyllä, eikä juuri maissa käynyt. Sointua saarelaiset kävivät tervehtimässä ja jututtamassa. Hän tiesi saaren ja saarelaisten asiat. Aina saapuessamme ja lähtiessämme saarelta, kävimme tervehtimässä Sointua.

Merikapteenin eläkeajan kesäpaikka

Lieneekö lähestyvä eläkeikä siivittänyt Artturin mökkihankintaa, sitä emme tiedä. Vaiko oliko ajatuksissa löytää paikka, jossa rauhoittua? Raskas sota-aika oli jäänyt taakse, lapset olivat aikuisia, aikaa oli hieman enemmän itselle ja puolisolle. Jäätyään eläkkeelle 1958, viettivät hän ja Lydia kesäisin paljon aikaa Tankarissa. Asunto oli Helsingissä, mutta niin vain kesästä toiseen laukut pakattiin ja matkustettiin junalla Kokkolaan, linja-autolla Ykspihlajaan ja vuoroveneellä Tankariin. Kesälomiaan saaressa viettivät myös vanhempani ja tätieni perheet, toiset enemmän, toiset vähemmän. Meitä lastenlapsia, joita onkin aika liuta, 13, oli varmaan aina joku tai useampikin Tankarissa, milloin vanhempiensa kanssa, milloin ukin ja mummin hoidettavina. Tätini Maire ja myös vanhempani viettivät pääosan lomistaan Tankarissa aina pitkälle 1990-luvulle saakka niin kauan, kuin terveys ja ikä antoivat myöten. Mairella kun ei ollut omia lapsia, olikin melkein aina joku tai jotkut sisarten lapsista hänen seuranaan. Isäni Jouko oli myös innokas Tankarin kävijä. Erityisesti syksyisin hän viihtyi saarella pitkään vielä vanhoilla päivilläänkin.

”Kapaloissa Tankariin”

Omat ensimmäiset muistikuvani Tankarista ovat hajanaisia pilkahduksia sieltä täältä, niin kuin voi olettaa olevankin, olinhan pikkulapsi. Vahvana muistikuvana kuitenkin on, kun Artturi luotsipiiripäällikkönä kävi tarkastusmatkalla saarella. Kun hän astui maihin satamassa, oli hänellä komea virkapuku ja päässä valkoinen koppalakki. Saaren luotsit ja muu henkilökunta olivat niin ikään virkapuvuissa sotilaallisessa ojennuksessa vastaanottamassa. Artturissa oli mielestäni positiivista luontaista auktoriteettia, jopa karismaa.

Varhaisiin muistikuviin liittyvät myös venematkat Kokkolan Ykspihlajasta Tankariin. Siihen aikaan, siis 50- ja 60-luvulla, saarelaisilla oli aika vähän veneitä ja nekin pieniä, eivätkä oikein soveltuneet käytettäviksi kulkemiseen mantereelta saarelle. Yhteysliikenne hoidettiin vuoroveneillä, eli luotsiaseman käytössä olevilla katetuilla moottoriveneillä. Ne ajoivat ainakin pari kertaa viikossa mantereen ja saaren välillä ja mukana kulkivat niin työtehtäviensä takia liikkuvat luotsit, luotsien perheet, muut saarelaiset kuin ruoka ja juomakin. Ruokatilaukset tehtiin soittamalla ruokatilaus saaren ainoalla, luotsiasemalla sijaitsevalla puhelimella, Ykspihlajan satama-alueella olevaan elintarvikeliikkeeseen. Kauppa toimitti tilatut tarvikkeet vuoroveneelle. Erityisesti muistan Gustaffsonin kaupan, jonka rakennus ainakin vielä joitakin vuosia sitten oli pystyssä Ykspihlajan satama-alueella. 

Mökkielämää ulkomerellä

Lapsuudessani eläminen Tankarissa oli luonnollisesti vaatimatonta. Sähkö mökkeihin saatiin vasta 1980-luvulla ja kommunikointi oli luotsiaseman puhelimen varassa. Ennen kuin saarelle vedettiin puhelinkaapeli 1960-luvulla, käytettiin radiopuhelinta. Ruokavesi saatiin saaren yhteisestä kaivosta. Ruuan säilyttäminen oli haastavaa ennen sähkön saantia. Ruokatavaroita säilytimme puulaatikoissa mökin takana paikassa, joka oli koko päivän varjossa. Maito ja makkara eivät pitkään säilyneet! Majakanmäen kivikellari oli käytössä ja muistan toki senkin ajan, kun saaren jääkellarissa säilytettiin jäitä, jotka sinne oli talvella säilötty. Ruoka oli ymmärrettävästi yksinkertaista, kalaa toki silloin tällöin vielä saatiin niiltä, jotka kalastivat.

Hakrinkin mökissä, kuten kaikissa muissakin, oli puuhella, jolla keitettiin kahvit, tehtiin ruoka ja lämmitettiin vedet. Takkaa tai kamiinaa käytettiin myös mökin lämmitykseen tarpeen vaatiessa. Mökkimme on pieni, ja muistankin hyvin, kuinka aamuisin heräsin keittiön seinustalla olevasta sängystä siihen, kun mummini askarteli hellan ääressä aamukahvin keitossa.

Matka saarelle Ykspihlajasta kesti hyvinkin pari tuntia. Sen aikaiset veneet kulkivat varmaan hitaasti ja kun matkaa on kymmenkunta merimailia, niin aikaa kului. Puhumattakaan siitä, että keli ei aina ollut tasainen ja vaati veronsa. Jos väkeä oli paljon, joutuivat pienimmät veneen keulakajuuttaan, jonne kantautui polttoaineen käry. Yhdessä keinumisen kanssa aiheutti se monelle huonon olon.

Vuoroveneen saapuminen saarelle oli aina riemun paikka. Vanhemmat olivat tyytyväisiä, kun saatiin tuoretta ruokaa. Meille lapsille vuorovene taas merkitse munkkipossuja ja parhaassa tapauksessa limonadia, voi sitä riemua. Ja kun itse saapui saarelle, oli se merkki kesästä ja ennen kaikkea- vapaudesta!

Tankarin lapset

Ja kyllä lasten elämä Tankarissa olikin vapaata! Lapsia oli aina paljon, eikä kavereista ollut pulaa, koska olimme niitä kuuluisia suuria ikäluokkia, 40- luvun lopulla ja 50-luvulla syntyneitä. Väkeä oli muutenkin Tankarissa runsaasti, luotsien ja majakkahenkilökunnan perheet asuivat pitkiä aikoja saarella.

Päivät kuluivat seikkaillessa ympäri saarta. Saaren kiertäminen, jos muuta ei keksitty, oli melkein jokapäiväistä. Sitä tehtiin jo siitäkin syystä, että meri antoi saarelaisille polttopuut. Polttopuita piti siis saada. Siihen aikaan, kun puutavaran kuljetus laivoilla oli vilkasta ja sitä kuljetettiin tukkilauttoina ja laivojen ns. kansilastina, ajopuuta riitti. Sitä rannoilta metsästimme. 

Uimisesta ja saunomisesta ei koskaan saatu tarpeeksi. Suosittu uimapaikka oli luotsisatamaan johtava kulkuväylä, koska sitä reunustavat korkeat kalliot, joilta oli kiva hyppiä. Joskus oli jopa päivällä Santamaan tai Lindellin sauna lämpimänä, jolloin uimisesta ei tullut loppua ollenkaan. 

Veneitä ei saarelaisilla paljoa ollut perämoottoreista puhumattakaan. Niillä vähillä veneillä, joita oli, tehtiin souturetkiä lähisaarille. Erityisesti nyttemmin rauhoitettu Lillgrund Tankarin itäpuolella laivaväylän toisella puolella, oli suosittu kohde. Eikä vähiten siksi, että lisäjännitystä toivat ärhäkkäästi pesiään puolustavat lokit ja tiirat. Joskus oli kotiin viemisinä sorsan munia, niistä tuli hyvää pannukakkua. 

Kallskärin saaren rantakallioilla Tankarin länsipuolella on vieläkin suuria paloja kuunari Marienborgin hylystä. Marienborg haaksirikkoutui vuonna 1924 Västerbådanin karikolle Tankarin pohjoispuolella. Puurakenteisen aluksen kokoamisessa oli käytetty taottuja nauloja ja jopa kolmen cm:n vahvuisia ja usean kymmenen cm:n mittaisia pultteja. Niiden irrottaminen kotiin viemisiksi ja hylyn osien päällä kiipeily oli jännittävää.

Mutta kaikkein jännittävintä oli päästä luotsikutterilla ”laivaa vastaan”, eli viemään tai hakemaan luotsia laivalta. Siihen aikaan luotsiveneet operoivat Tankarista käsin, kun se nykyään tapahtuu mantereelta Kokkolan Ykspihlajasta. 

Kun huomasimme, että kutteri teki lähtöään, riensimme satamaan ja hyppäsimme luvan saatuamme kutterin kyytiin kutterikuskin ja luotsin ohella. Saattoipa kutterissa olla mukana jopa liki kymmenkunta eri ikäistä pienempää ja isompaa ”mukulaa”. Aluksen kohtaaminen merellä ja luotsin kiipeäminen laivaan tai laivasta kutteriin, oli jännittävää seurattavaa. Lisäjännitystä toi joskus hieman kuoppainenkin meri tai myöhäinen hämärtyvä ilta. Pelastusliivejä ei kenelläkään ollut, mutta joku järki ja varovaisuus olivat päässä, jotta suuremmilta vaaratilanteilta vältyttiin. Ehkä siihen aikaan piti ottaa ja otettiin enemmän vastuuta omasta ja toisten tekemisestä.

Laivojen tulo- ja lähtöaikoja seurasimme luotsituvan seinällä olevalta suurelta liitutaululta. Ympäri vuorokauden luotsituvalla vahdissa oleva luotsi kirjoitti siihen tiedot sitä mukaa kun niitä sai. Silloin tiedonvälitys merellä perustui radiopuhelimiin ja varsinkin saapumisajat olivat viitteellisiä. Tämän takia vahdissa oleva luotsi myös käytännössä tähysti horisonttia, kun oli joku tieto, vaikka epämääräisempikin, laivan saapumisesta.

Vanha puinen luotsitupa sijaitsi siinä, missä luotsitupa, nykyinen Tankar Inn, sijaitsee. Luotsitupa oli yleinen kohtaamispaikka. Jos ei muuta keksitty, ”notkuttiin” siellä. Välillä kun meno yltyi liian vilkkaaksi, vahtiluotsi saattoi komentaa koko porukan pihalle.

Usein iltaisin keräännyttiin majakanmäelle. Porukalla leikittiin ”kymmenen tikkua laudalla”, ”nurkkajussia” tai muita seuraleikkejä. Majakan ympärillä oli kiva oleskella ja ukkosenjohdinta pitkin kiipeäminen oli suosittua. Saaren länsirannan metsikössä oli ”intiaanileiri” jonne oli rakennettu kaikenlaista asiaan kuluvaa. Vielä muutama vuosi sitten löysin kivenkolosta vanhan ”intiaanirummun” jäänteet, rumpu tosin oli vanha polttoainesäiliö. Ja koska ”viidakossa” liikuttiin, oli aika usein puukko mukana ja jollakulla oli jopa ilmakivääri mukana!

Silloin kun saarelta annettiin sumusäällä äänimerkit dynamiittipanoksilla, oli jännittävää käydä keräämässä räjäytyksessä käytettyä sähköjohtoa, ”pommilankaa”, räjäytysten välissä.

Teini-iän koittaessa joidenkin tyttöjen ja poikien kaveruus muuttui ihastukseksi, saattoipa ensirakkauskin syttyä. Siitä en tosin ole varma, olivatko kummatkin osapuolet aina tietoisia toisen tunteista. 

Tuosta ajasta syntyi vahva side Tankariin. Niin vahva, että edelleen, aina kun vain mahdollista, matka suuntautuu tutulle mökille aikaa viettämään.

Tankarissa avioliiton satamaan

Kaikki päättyy aikanaan, myös lapsuus. Tuli opiskelut, oman elämän ja sen suunnan hakeminen. Minäkin lähdin merille. En tiedä, johtuiko se Tankarista vai suvun merellisistä perinteistä, nimittäin myös isoisäni isä, Henrik Heimo (ent. Holmberg) oli nimittäin ollut merimies ja veljeni Jukka on merikapteeni.

Kuinka ollakaan, minäkin aloitin merimiesurani merenkulkuhallituksen merenmittausretkikunnassa. Myöhemmin monet Atlantin ylitykset ja työ laivalla jäivät antoisina kokemuksina mieleen. Työuraa siitä ei kuitenkaan minulle tullut, vaan elämä vei muualle. Myöhemmin elämässä koitti myös toisen avioliiton aika. Missä muualla vihkiminen olisikaan suoritettu jollei Tankarin kirkossa. Cafe Tankarin rakennus oli jo olemassa, joten sinne hääväki kokoontui heinäkuisena lauantaina 1992. Häävieraat saapuivat m/s Elbattarella. Ennen vihkimistä osa vieraista kävi savusaunassa ja koikkelehti uimaan nykyisen Jenny laiturin tienoilta, jossa siihen aikaan ei ollut laiturin laituria vaan kivikkoinen ranta. Hääruokana oli kalasoppa, tietenkin. Hääkakun teimme omalla mökillä, ”lautanen” kakulle väsättiin lattiapaneeleista. Hääkuva otettiin Cafen seinustalla. Osa hääväkeä asui Cafen vieressä olevassa vierasmajassa, osa mökillä ja joku taisi olla teltassa. Kun olimme syöneet hääaterian, kutsuimme saarelaiset hääkakulle ja kahville. Hääyön vietimme Kokkolan Kantarellis hotellissa, maihin matkasimme silloisessa veneellämme Busterilla, satoi ja tuuli. 

Samalla Busterilla, jolla lähdimme hääiltana, kuljimme sitten vuosikausia Tankarissa. ”Valtion veneiden” kyydissä ei enää päässyt ja turistiliikenne Jenny tapaan, kuten tänään, ei ollut samalla tavalla vakiintunut. Busteriin lastattiin, liki säässä kuin säässä, vaihteleva määrä lapsia, koira, matkatavarat ja monen päivän ruuat ja juomat. Varalaitaa oli välillä niukasti. Ne kesät ovat jättäneet kaikkiin lapsiimme yhtä lähtemättömät jäljet kuin meihin vanhempiinkin. 

Nyt mukanamme saarella ovat joskus lapsenlapsemme. Kun heidät päästää ”vapaaksi” saarella, samaan tapaan kuin meidät ja lapsemme, on silmissä samalaista vapauden riemua ja uuden löytämisen jännitystä, kuin varmaan meidänkin silmissämme oli, kun lapsuudessamme kirmasimme pitkin saarta.

Kylä kasvattaa lapsen

On olemassa vanha afrikkalainen sanonta ”kylä kasvattaa lapsen” (”It takes a village to raise a child”). Tankarin kohdalla sanonta piti paikkansa. Kaikki vanhemmat pitivät silmät ja korvat auki siitä mitä lähiympäristössä lapset touhusivat. Jos oli tarve ojentaa ja opastaa, tai pistää vähän jarrua touhulle, sekin tehtiin. Kaikkien perään katsottiin ja useimmiten oli joku vanhempi lähellä, jos jotain sattui. Majakanmäen kivikellarin seinässä oleva ”Tankarin lasten” muistotaulu kertoo juuri tätä tarinaa.

Fiskare, fyrar, lotsar, hav, fartyg – är byggstenar i Tankars mångfacetterade och långa historia. Öbornas egna berättelser flätas samman, var berättelse på sitt sätt genom tidens gång. Min berättelse om Tankar inleds i början av 1950-talet, då jag först kom till Tankar. Vår familj bodde i Teuva i Sydösterbotten. Min far var telefonmästare och min mor var översköterska på sjukhuset. Hur hamnade sonen till en tjänstemannafamilj från Österbotten i ytterskärgården?

Allt började med en stugaffär

När jag skriver detta har jag i min hand det köpebrev och arrendeavtal genom vilket min morfar, sjökapten Artturi Hakri, 24.10.1953 köpte ”1949 bygd stuga på holmen Tankar”, en stuga byggd 1949 på ön Tankar, av Lars Svenfeldt och Sven Kåla. I försäljningen ingick även ”vedliderbygnad samt lösegendom”, d.v.s.
vedbod och möbler, som i praktiken bestod av ett skåp, ett par bord och stolar samt en soffa. Stugan låg på arrenderad mark och arrendet var på 49 år. Hyresvärdar var Ragnar och Alvar Kortell samt Helge Kurte ́n. Lotsen E. Pirttiluoma var vittne till köpebrevet.

Detta var början på familjen Hakris och min egen tid på Tankar, en tid som fortfarande pågår. Jag föddes i november 1952 och jag tror att jag kom till ön första gången insvept i lindade kläder sommaren 1954.

Svenfeldt hade personligen byggt stugan, troligen tillsammans med Sven Kåla, mitt på ön, vid en liten damm. Lars Svenfeldt var en sjöbevakare som var stationerad på Tankar. Svenfeldt förflyttades dock till Kalajoki, stugan blev överflödig och en köpare, min farfar, hittades. Om den tredje parten i affären, Sven
Kåla, finns ingen ytterligare information.

När Lars och Sven byggde stugan var det bara några år efter krigsslutet, och det avspeglar sig i stugans konstruktion. När vi gjorde renoveringsarbeten i början av 1980-talet framkom grova, ohyvlade plankor under innerväggarnas papp. Det fanns många spikar, som verkade vara smidda för hand. Det fanns (hade
funnits) sågspån mellan den invändiga och den utvändiga brädfodringen, vilket var brukligt på den tiden. Uppenbarligen hade det varit brist på material. En del av virket kan till och med kommit med havet. Man har använt det material som fanns till hands. Byggplatsen ligger på kanten av den steniga sluttningen från
fyrbacken, vid stranden av en liten damm. Valet av plats måste ha påverkats av dess skydd. Dammen vid vars strand stugan byggdes har dock praktiskt taget torkat ut med tiden. Stugan är byggd på naturstenar och har fått rätas ut flera gånger eftersom den steniga marken förblir inte stabil i tjäle. Detsamma gäller förmodligen för många av stugorna mitt på ön Tankar. De byggdes dock inte som sommarstugor i ordets moderna bemärkelse, utan på grund av praktiska behov. På lots- och kustbevakningsstationerna i ytterskärgården tjänstgjorde både kustbevakare och lotsar. De perioder man var i vakt var långa och transportmöjligheterna besvärliga, det var praktiskt för familjerna att bo på stationsön under arbetsperioderna. Till detta bidrog säkert det faktum att lotsningen ännu på 1970-talet var en livsstil som gick i arv från far till son. De flesta av stugorna byggdes av lotsarna själva.

Från Rauma till Tankar

Hur kom det sig då att Artturi, en sjökapten från segelfartygens tid, född i Raumo och som seglat på världshaven under större delen av sitt liv, kom att äga en liten stuga på en ö i Bottniska viken? Artturi föddes i Raumo 1891. År 1905, bara 15 år gammal, fick han sitt första jobb på skonaren Olga, som lastade i Luvia. Eftersom Artturi inte hade någon erfarenhet som sjöman, men kunde koka potatis, anställdes han som kock på Olga! Artturi seglade sedan först som kock, sedan som lättmatros och styrman, och senare som styrman och sjökapten, efter att ha avslutat sin sjöfartsutbildning, i mer än 20 år på världshaven. Det var segelfartygens tid och elva av de fartyg som Artturi seglade på var segelfartyg. Artturi har också seglat runt Kap Horn flera gånger.

Artturi gifte sig 1917 med Lydia Kumlin. Förutom hustrun hade familjen fyra döttrar, av vilka den yngsta, min mor Hilppa, föddes 1924. Hon oroade sig för sin make långt borta på världshaven, Artturi var alltid i hennes tankar, det blev dags för honom att stanna i land. Artturi började på Sjöfartsverket 1928, först inom sjömätningen och 1946 som chef för Uleåborgs lotsdistrikt. Tankars lotsstation och lotsarna hörde till Uleåborgs lotsdistrikt, och Artturi gjorde också inspektionsresor till ön. Förbindelsen med Tankar hade etablerats.

Tipset om stugan som var till salu kan ha kommit från Aatos Säilä, som arbetade som lots på Tankar och var Lydias brorson. Aatos arbetade som lots ipå Tankar fram till sin pensionering i början av 1970-talet. Aatos och hans fru Sointu hade en egen stuga på södra sidan om fyren. I dag är stugan känd som Sointula. Sointu var en av dem som mest intensivt och långvarigt, man skulle nästan kunna säga bodde, på ön. Aatos dog några år därefter, men så länge Sointu kunde tillbringade hon somrarna på Tankar nära, anlände tidigt på våren, for sent på hösten och gick nästan aldrig i land. Öborna besökte henne ofta. Hon kände till
ön och öborna. Varje gång vi anlände till ön och lämnade ön, gick vi och hälsade på Sointu.

Sjökaptenens pensionärs sommarställe

Vi vet inte om det var den annalkande pensionsåldern som fick Artturi att köpa en stuga. Eller var det tanken på att hitta en plats att koppla av på? De hårda krigsåren låg bakom honom, barnen var vuxna och han hade lite mer tid för sig själv och sin fru. Efter pensioneringen 1958 tillbringade han och Lydia en stor
del av sina somrar på Tankar. Lägenheten låg i Helsingfors, men varje sommar packade de sina väskor och reste med tåg till Karleby, med buss till Ykspihlaja och med båt till Tankar. Mina föräldrars och mostrars familjer tillbringade också sina sommarlov på ön, vissa mer, andra mindre. Det fanns förmodligen alltid ett eller flera av oss barnbarn, som är ganska många – 13 stycken – på Tankar, ibland med föräldrarna, ibland med mormor och morfar. Min moster Maire och även mina föräldrar tillbringade de flesta av sina semestrar i Tankar fram till långt in på 1990-talet, så länge hälsan och krafterna tillät det. Eftersom Maire inte hade några egna barn hade hon nästan alltid sällskap av ett eller flera av sina systrars barn. Min far Jouko var också en flitig Tankarbesökare. Speciellt på hösten tillbringade han lång tid på ön, även på äldre dagar.

”Inlindad till Tankar ”

Mina första minnen av Tankar är fragmentariska minnesglimtar, som man kan förvänta sig, jag var ju ett  litet barn. Ett starkt minne är dock när Artturi som chef för lotsdistriktet besökte ön på en inspektionsresa. När han klev i land i hamnen var han klädd i en stilig uniform och en vit mössa. Öns lotsar och övriga
personal var också i uniform, och stod i givakt. Artturi hade, enligt min mening, en positiv inneboende auktoritet, ja rent av karisma.

Till de tidiga minnena hör också båtturerna från Ykspihlja i Karleby till Tankar. På den tiden, på 50- och 60-talen, hade öborna ganska få båtar, men de var små och lämpade sig inte riktigt för att ta sig från fastlandet till ön. Förbindelsetrafiken sköttes av turbåtar, d.v.s. täckta motorbåtar som var i lotsstationens användning. De gick minst ett par gånger i veckan mellan fastlandet och ön och transporterade lotsar i tjänst, lotsarnas familjer, andra öbor samt mat och dryck. Matbeställningar gjordes genom att ringa via den enda telefonen på ön, som fanns på lotsstationen, till livsmedelsbutiken i Ykspihlajas hamnområde.
Butiken levererade de beställda varorna till båten. Jag minns särskilt Gustaffsons butik, vars byggnad fortfarande stod kvar på Ykspihlajas hamnområde, åtminstone ännu för några år sedan.

Stugliv i yttre skärgården

I min barndom var livet i Tankar naturligtvis enkelt. Det dröjde ända in på 1980-talet innan stugorna fick elektricitet och kommunikationen med yttervärlden var beroende av lotsstationens telefon. Innan telefonkabeln drogs till ön på 1960-talet använde man sig av en radiotelefon. Vatten till maten hämtades från en gemensam brunn på ön. Att förvara maten var en utmaning innan elektricitet fanns tillgänglig. Maten förvarades i trälådor bakom stugan på en plats som var skuggig hela dagen. Mjölk och korv höll sig inte så länge! Stenkällaren på fyrbacken var i bruk och jag minns också den tid då iskällaren på ön användes för att lagra is som hade sparats där under vintern. Maten var av förståeliga skäl enkel, även vi ibland fick fisk av dem som då ännu fiskade.

Hakris stuga, liksom alla andra, hade en vedspis för att koka kaffe, laga mat och värma vattnet. En öppen spis eller kamin användes också för att värma stugan när det behövdes. Vår stuga är liten och jag minns mycket väl när jag vaknade på morgnarna från min säng mot köksväggen och såg min mormor hålla på med spisen medan hon bryggde sitt morgonkaffe. Resan till ön från Yxpila tog ett par timmar. Båtarna måste ha varit långsamma på den tiden och med nästan tio sjömil tog det tid att åka ut till ön. Vädret var ju inte heller alltid var det bästa och krävde sitt. Om det var mycket folk tvingades de yngsta till kajutan som låg på fördäck, dit de kom bränsleångor. I kombination med gungningarna gjorde det att många illamående. När en turbåt anlände till ön var det alltid en glädjens dag. Föräldrarna var glada över att få färsk mat. För oss barn innebar turbåten munkar och, i bästa fall, lemonad, vilken glädje! Och när man anlände till ön var
det ett tecken på sommar och framför allt på frihet!

Barnen på Tankar

Och ja, barnens liv i Tankar var fritt! Det fanns alltid gott om barn och ingen brist på vänner, eftersom vi tillhörde de stora årsklasserna, födda i slutet av 40-talet och 50-talet. Det fanns annars också gott om folk på Tankar; familjer till lotsar och fyrpersonal som bodde på ön under långa perioder. Dagarna ägnades åt äventyr på ön. Att ta sig runt ön, om vi inte hittade på annat, var nästan en daglig företeelse. Det skedde också av den enkla anledningen att havet försåg öborna med ved. Man behövde ved. På den tiden, när det transporterades mycket timmer med fartyg, både som timmerflottar och som däckslast, fanns det gott om drivved. Vi plockade den från stränderna.

Vi fick aldrig tillräckligt av att simma och bada. En populär badplats var passagen som ledde till lotshamnen, eftersom den kantades av höga klippor som det var roligt att hoppa från. Ibland var bastun varm hos Santamaas eller Lindells även under dagen, då ville det aldrig ta slut med simmandet. Öborna hade inte många båtar, för att inte tala om utombordsmotorer. De få båtar som fanns användes för roddfärder till närliggande öar. Speciellt till numera fredade Lillgrund på östra sidan av Tankar, på andra sidan farleden, var ett populärt utflyktsmål. Inte minst på grund av den extra spänningen med måsar och tärnor som försvarade sina bon med näbbar och klor. Ibland fanns det ankägg att ta med sig hem, det blev goda pannkakor av dem.

På klipporna på ön Kallskär, väster om Tankar, finns fortfarande stora delar av vraket efter skonaren Marienborg. Marienborg förliste 1924 på Västerbådans rev norr om Tankar. Smidda spikar och bultar som var upp till tre centimeter tjocka och flera tiotals centimeter långa hade använts för att montera ihop träfartyget. Att ta loss dem för att ta med sig hem och att klättra över vraket var spännande.

Men det mest spännande var att få följa med lotskuttern dvs. att föra eller hämta lotsen till eller från fartyget. På den tiden utgick lotsbåtarna från Tankar, medan det idag sker från fastlandet från Yxpila i Karleby. När vi märkte att kuttern var på väg att avgå skyndade vi oss ner till hamnen och efter att ha fått tillstånd hoppade vi ombord på kuttern tillsammans med kutterföraren och lotsen. Det hände att kuttern hade så många som ett dussintal mindre och större ”ungar” i olika åldrar ombord. Att möta fartyget till havs och se lotsen som klättrade ombord eller av fartyget till kuttern var spännande att följa. Ibland var
havet lite gungigt eller så blev det skymning, vilket bidrog till spänningen. Ingen hade flytvästar, det krävdes lite förnuft och försiktighet för att undvika större faror. Kanske måste man ta och tog man den tiden mera ansvar för sina egna och andras göromål.

Vi följde fartygens ankomst- och avgångstider på en stor svart tavla på väggen i lotshuset. Den lots som hade vakt i lotsstugan dygnet runt skrev upp informationen på tavlan allteftersom han fick den. På den tiden var kommunikationen till sjöss baserad på radiotelefoni och i synnerhet ankomsttiderna var
vägledande. Det var också därför som den vakthavande lotsen praktiskt taget höll utkik mot horisonten närhelst det fanns någon information, hur vag den än var, om ett fartygs ankomst.

Den gamla lotsstugan i trä låg där lotshuset, numera Tankar Inn, ligger. Lotsstugan var en gemensam mötesplats. Om man inte hittade på något annat ”hängde” man där. Ibland, när det blev för livat, kunde den vakthavande beordra hela gänget ut på gården.

Ofta samlades man på fyrbacken på kvällarna. Tillsammans spelades ”tio stickor på brädet”, ”nurkkajussi” eller andra spel. Fyren var en trevlig plats att vistas på och att klättra i åskledningen var en populär aktivitet. I skogsområdet på öns västra sida fanns ett ”indianläger” där alla möjliga saker hade konstruerats. För några år sedan hittade jag resterna av en gammal ”indiantrumma” i en stengrop, även om trumman var en gammal bränsletank. Och eftersom vi rörde oss i ”djungeln” hade vi ofta en kniv med oss, och vissa hade till och med ett luftgevär!

Det var spännande att samla ihop den eltråd ”bombtråden” som användes vid sprängningarna, då det var dimmigt på ön. Man sprängde med dynamitknallar för att åstadkomma ljudsignaler för fartygen som färdades i dimman.

När tonåren närmade sig blev en del flickor och pojkar vänner och förälskade sig, och kanske väcktes till och med en första kärlek. Jag är dock inte säker på om någon av parterna alltid var medveten om den andres känslor.

Från den tiden skapades ett starkt band till Tankar. Så starkt att vi än i dag, närhelst det är möjligt, reser till den välbekanta stugan för att tillbringa tid.

På Tankar i äktenskapets hamn

Allt har ett slut, så även barndomen. Sedan kom studierna, sökandet efter det egna livet och dess inriktning. Även jag gick till sjöss. Jag vet inte om det var Tankar eller familjens sjöfartstradition, för min farfars far, Henrik Heimo (f.d. Holmberg), hade också varit sjöman och min bror Jukka är sjökapten, som
påverkade mitt val.

Hur det nu var så började också jag min sjömanskarriär vid Sjöfartsverkets sjömätningsexpedition. Senare blev de många Atlantenöverfarterna och arbetet ombord på fartygen minnesvärda upplevelser. Det blev dock inte min yrkeskarriär, utan livet tog mig vidare. Senare i livet var det dags också för ett andra
äktenskap. Var annars skulle äktenskapet ha ägt rum än i Tankar kyrka. Byggnaden Cafe’ Tankar fanns redan, så det var där bröllopsföljet samlades en lördag i juli 1992. Bröllopsgästerna anlände med m/s Elbatar. Före vigseln gick en del av gästerna till rökbastun och tog ett dopp vid nuvarande Jennybryggan,
där det på den tiden inte fanns någon brygga utan en stenig strand. Som huvudrätt på bröllopet serverades naturligtvis fisksoppa. Bröllopstårtan bakade vi i vår egen stuga, ”kakfatet” till tårtan var gjord av golvpaneler. Bröllopsfotot togs vid caféet. En del av bröllopsföljet bodde i gäststugan bredvid caféet, en del i stugan och jag tror att någon bodde i tält. Efter att vi hade ätit vår bröllopsmåltid bjöd vi öborna på bröllopstårta och kaffe. Bröllopsnatten tillbringade vi på Kantarellis Hotel i Karleby, vi for i land med vår dåvarande båt, en Buster, det regnade och blåste.

Med samma Buster färdades vi sedan många år till Tankar. ”Statens båtar” var inte tillgängliga mera och det fanns inte samma möjligheter som med dagens MS Jenny att komma ut. Bustern lastades, i väder som väder, med ett varierande antal barn, en hund, bagage och mat och dryck för många dagar. Det fanns inte
mycket fribord. Dessa somrar satte outplånliga spår hos alla våra barn, liksom hos oss föräldrar. Nu är våra barnbarn ibland med oss på ön. När man släpper dem ”lösa” på ön, precis som vi gjorde med våra barn, finns det samma glädje över frihet och upptäckarglädje i deras ögon som det måste ha funnits i våra när vi var barn och sprang runt på ön.

Byn fostrar barnet

Det finns ett gammalt afrikanskt ordspråk ” byn fostrar barnet ”. (It takes a village to raise a child). Gällande Tankar stämmer det. Alla föräldrar höll ögon och öron öppna och såg vad barnen i närmiljön höll på med. Ifall det fanns behov av att styra och ge råd, eller bromsa upp lite, så gjorde man det också. Man
såg efter alla och allt som ofta var någon förälder i närheten när det hände något. Tavlan på källarväggen uppe på Fyrbacken vittnar om denna sak.

Text Iiro Suksi, översättning Kristina Klingenberg